Oli tarkoitus julkaista tämä osa vasta viikon päästä, mutta mikäs tässä kun aikaisin sain tämän valmiiksi :) Joten lukemaan vaan!

============================

"Mitä näistä mä en ole vielä lukenut?", Emma mietti selatessaan läpi toista kirjahyllyistään. Dietrich ei todellakaan ollut ostanut hänelle ainoastaan upeaa taloa, vaan oli myös palkannut pari sisustus-alan ammattilaista sisustamaan talon pienimpiäkin yksityiskohtia myöten. Lisäksi hän oli ostanut tytölle kirjoja niin paljon, ettei hänellä ollut koskaan tylsää.

Ei Dietrich tytärtään sentään pilalle ollut lellinyt. Oman kokin sijaan hän oli ostanut Emmalle ainoastaan paljon reseptikirjoja, joita nykyään ravintola-alalla työskentelevä naisen alku lukikin mielellään aina kun oli aikaa.

Emma oli tosiaan kasvanut paljon ja nopeasti, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Omassa talossa asuminen vaati tiettyä itsenäisyyttä, vaikka isä maksoikin yhä jo 19-vuotiaan tyttärensä laskut ja kalliit menot.

Valittuaan kirjan tyttö istahti sohvalle ja alkoi lukea. Hän oli aina iloinen oppiessaan jotain uutta.

Lukeminen jäi kuitenkin kesken, kun Emma sai hillittömän naurukohtauksen nähtyään portaita pitkin alas laskeutuvan henkilön.

"Marcus, miks sulla on päällä mun vaatteet?", hän kysyi huvittuneena katsellen miestä päästä varpaisiin. Hän ei tiennyt mitä muutakaan tehdä, kuin pudistella päätään.

"Mitä, eiks nää sovi mulle vai?", mies irvisti hullunkurisesti ja pyörähti ympäri tehden vielä pyörähdyksen lopussa tyttömäisen poseerauksen.
Poseeraukset Marcus todella osasi, koska oli malli. Emma oli tavannut miehen siskonsa Graziellan kautta ja heidän välillään vain oli ollut jonkinlaista kemiaa. Nyt he olivat asuneet yhdessä jo vuoden ja seurustelleet 1,5 vuotta.

Emma nauroi ja vei kirjan takaisin hyllyyn.
"Älä pliis sano, että sulla on siellä alla mun alusvaatteetkin", hän virnisti kulkiessaan Marcuksen ohi.

"Taitaa olla vain yksi keino ottaa selvää...", Marcus totesi vihjailevasti ja nosti Emman syliinsä.

"Entä jos mä en halua tietää?", Emma nauroi hivellen kevyesti miehen kasvoja samalla.
"No se on sitten voi voi", Marcus nauroi kovaan ääneen.

"... Nimittäin sä saat tietää, halusitpa tai et!"

Pari tuntia myöhemmin Emma yritti päättää asua jonka laittaisi päälleen kun menisi tapaamaan isäänsä.
"Mitä mieltä sä oot tästä?", hän kysyi sängyllä makoilevalta Marcukselta samalla kun katseli itseään peilistä.

"Ihan okei", Marcus vain mumisi ajatuksissaan vilkaisemattakaan asua jonka Emma oli valinnut.

Emma kääntyi katsomaan poikaystäväänsä hermostuneena.
"Marcus!", hän huudahti vihaisena.

"Mitäh?", mies kysyi ajatuksistaan havahtuessaan. Emma vain pyöritteli kyllästyneenä silmiään.
"Mä kysyin mitä mieltä sä olet tästä asusta?", hän huomautti.

"Ihan okei. Saisi olla paljastavampi", Marcus kohautti olkiaan näyttäen siltä, että häntä ei kiinnostaisi vaikka Emma olisi lähdössä ulos päällään pelkkä jätesäkki.

"Paljastavampi? Pitäisikö tuo ottaa loukkauksena?", tyttö kysyi palattuaan peilailemaan itseään. Hän näytti nyt hieman epävarmalta Marcuksen kommentin takia.

"Ei suinkaan! Luoja, ei! Tarkoitan vain sitä, että eihän mun tuleva vaimo saa näyttää ihan nunnalta. Siis ei se ole coolia", Marcus selitti. Hän oli noussut sängyltä ja kaapannut Emman lähelleen.

Heti kuultuaan sanan "vaimo", Emma irroittautui Marcuksen otteesta vakavan näköisenä.
Ei se ollut sitä etteikö hän miestä rakastanut. Hän ei vain ollut vielä varma halusiko mennä tämän kanssa naimisiin. Olihan hän loppujen lopuksi vasta 19-vuotias, eli hänellä oli koko elämä vielä edessään.

"Mun... Mun pitää mennä", hän mumisi ja lähti nopeasti huoneesta jättäen Marcuksen tuijottamaan hänen peräänsä hämmentyneenä.
"Sanoinko mä jotain väärää?", mies huusi vielä, mutta Emma oli jo livistänyt paikalta.

Hän pysähtyi vasta terassille päästyään.
"Voi helvetin helvetti", hän mietti pidellen päätään. Mahdollisimman kauan hän oli yrittänyt vältellä tilanteita, joissa avioliitto ja kihlaus tulisivat puheeksi, mutta nyt Marcus näytti olevan varma siitä, että halusi naimisiin. Eikä Emma tiennyt mitään kummallekin kivutonta keinoa kieltäytyä kohteliaasti.

Hän istui autoonsa ja ajoi isänsä talolle miettien miten hoitaisi hänen ja Marcuksen välisen kriisin kunnialla. Hän ei kuitenkaan keksinyt mitään.

Pian hän saapuikin Rothien kartanolle.

Tällä kertaa hänen ei tarvinnut kiivetä aidan yli. Dietrich oli antanut hänelle avaimen pari kuukautta heidän ensitapaamisensa jälkeen, joten nykyään hän pystyi kulkemaan ihan pääportin kautta.

Sisällä Anastasia ja Graziella olivat istumassa sohvalla juoruten, kuten melkein aina kun Emma vieraili kartanossa.
"Hei!", tytöt huudahtivat yhteen ääneen huomattuaan siskonsa. He olivat aikalailla stereotyyppisiä sisaruksia. Tekivät kaiken samaan aikaan ja olivat muutenkin erottomattomia. Nytkin heillä oli päällään väriä lukuunottamatta samanlaiset asut.
Emma nosti kätensä tervehdykseksi.

Hän yritti vilkuilla näkyisikö sisaruksista viimeistä, Albertia, missään. Mies ei kuitenkaan näyttänyt olevan kotona.
"Mitä kuuluu, miten menee?", Graziella alkoi heti kysellä kun Emma oli istunut nojatuoliin.

"Ihan hyvää kuuluu. Onko isä kotona?", Emma kysyi.

"Joo, se on toimistossaan, mutta älä mene sinne vielä kun me halutaan kertoo sulle kaikki mehevimmät juorut", Anastasia virnisti ilkikurisesti.
Jokaisella vierailullaan Emma sai aina tietää kuka Belladonna-poukaman parhaimmistosta tapaili ketä ja kuka oli joutunut veropetoksen takia vankilaan. Anastasia ja Graziella tuntuivat tietävän kaiken kaikista. Se oli tavallaan jopa pelottavaa.

Kuumimmat juorut vaihdettuaan tytöt vihdoin päästivät Emman menemään toimistoon.
"Hei faija, tulin käymään", hän huikkasi astuessaan sisään.

"Oi, mukavaa", Dietrich huudahti aidosti iloisena työpöytänsä äärestä.
"Istu, ole hyvä!", hän pyysi viittoen nojatuoliin päin.

Emma nyökkäsi iloisesti ja istui toiseen tuoleista.
Yleensä ihmisten toimistoissa tuolit olivat kovia ja epämukavia, mutta Dietrich yritti selvästi panostaa asiakkaidensa ja vieraidensa mukavuuteen. Nojatuolit olivat pehmeitä ja niissä olisi voinut istua vaikka monta tuntia putkeen. Siksi Emma ei lyhimmänkään vierailunsa aikana suostunut seisomaan.

"Joten, onko rahat riittänyt?"

Emma nyökkäsi pari kertaa.
"Joo, mä en oikeesti tiedä miten mä voisin korvata tän kaiken sulle."

"Hei, sä olet mun tytär. Tottakai mä autan sua aina kun voin", Dietrich vain naurahti vähättelevästi.
Sitten hän kuitenkin vakavoitui.
"Tosin enhän mä voi koskaan korvata sitä, että mä en ollut paikalla kun sä kasvoit..."

"Ei se sun vika ollut vaan mutsin. Se ei koskaan... Ilmoittanut sulle musta", Emma huomautti pahoittelevaan sävyyn.

Dietrich kohautti taas olkiaan, muttei näyttänyt tuntevan oloaan yhtään paremmaksi.
"Niin... Se ei koskaan pitänyt lupaustaan siitä, että soittaisi mulle seuraavana päivänä. Kyllähän mä tiesin, että miehet väittää niin useinkin eikä sitten pidä lupaustaan, mutta että naiset..."

Emma nyökkäsi ymmärtäväisenä.
"Mutsi tosiaan on aikamoinen ämmä. Mäkään en jaksa enää puolustella sen tekoja, kun se ei edes yritä olla hyvä ihminen."

Dietrich myötäili kaikkea Emman sanomaa.
"Onko se yrittänyt ottaa suhun enää yhteyttä?", mies kysyi sitten varuillaan olevana.

Emma pudisti päätään voimakkaasti.
"Ei onneksi."
Noin puoli vuotta sen jälkeen kun Anna oli potkinut Emman ulos talostaan, hän oli alkanut yrittää saada Emmaa palaamaan sinne. Emma oli saanut joka päivä ainakin kymmenen puhelua, joissa äiti itki sitä miten pahoillaan oli ja miten halusi tytön palaavan kotiin.
Emmalla ei kuitenkaan ollut enää minkäänlaista halua palata siihen ongelmapesään, joten lopulta hän olikin pyytänyt Dietrichiä uhkaamaan naista lähestymiskiellolla. Vasta silloin Anna oli tajunnut ettei tyttö tulisi enää kotiin.

"Hyvä. Mutta ei siitä aiheesta sen enempää. Oliko sulla joku syy tulla käymään?", Dietrich vaihtoi puheenaihetta päätään pudistellen.

"Ei oikeastaan. Halusin vaan nähdä sut ja siskot pitkästä aikaa", Emma selitti hymyillen hieman, mutta vakavoitui sitten.
"Ja itseasiassa, voisinko mä jäädä tänne täksi yöksi? Kotona on pieniä... Ongelmia", hän mumisi vaivaantuneena vaihtaen asentoaan.

Dietrich vain nyökkäsi, sillä hän huomasi ettei Emma halunnut kertoa asiasta tarkemmin. Tyttö kertoisi jos haluaisi, mutta hän ei halunnut pakottaa tätä mihinkään.

"Kiitti", Emma huokaisi helpottuneena.

Seuraavana aamuna Emma palasi vastahakoisesti kotiin. Hän pelkäsi, että Marcus olisi hänelle vihainen koska hän vain katosi sanomatta mitään.

Ja taas kerran tyttö oli oikeassa. Heti kun hän astui ovesta sisään, vihaisen näköinen Marcus ryntäsi hänen luokseen raivoamaan.

"Voi helvetti, missä sä oot ollut?! Mä olin huolissani!", mies huusi vihaisena piittaamattomalle Emmalle.

"Mä oon aikuinen, mä osaan huolehtia itsestäni", tyttö tuhahti ja ohitti Marcuksen nokka pystyssä.

Hän meni istumaan sohvalle ja avasi television samalla kun Marcus katsoi häntä kuin puulla päähän lyötynä.
"Oisit voinut edes soittaa", mies lopulta tuhahti loukkaantuneena.

Emma nousi sohvalta ja sammutti television.
"Ai onko mun velvollisuus soittaa sulle aina jos mä en tule yöksi kotiin, vai?", hän nauroi ivallisesti. Hän kiersi kätensä miehen ympärille kiusoittelevasti ja katsoi häntä silmiin. Marcus käänsi katseensa pois vaivaantuneena.

"Mä olin vaan huolissani, okei?", mies mumisi saaden Emman nauramaan.
"Okei, mä oon pahoillani", hän naurahti lopulta. Marcus ei vaikuttanut enää vihaiselta.

"Ei sulle voi olla vihainen kun sä olet noin nätti", Marcus nauroi ja suuteli Emmaa intohimoisesti.

"Mun pitää nyt lähteä yksiin kuvauksiin, mutta illallistetaan yhdessä kunhan mä tulen sieltä. Mä kokkaan", Marcus lupasi irroittautuessaan vastahakoisesti Emmasta. Tyttö nyökkäsi pettyneenä siitä, että miehen piti mennä.

"Heippa", Marcus vielä vilkutti hyvästiksi ennen kuin lähti. Emma vain heilautti kättään nopeasti.

Illalla Emma katseli taas itseään peilistä ja siistiytyi illallista varten. Marcus oli käskenyt laittaa päälle parhaat vaatteet, koska hän halusi kuulemma hemmotella Emmaa.

Marcus tosiaan oli kokannut. Ateria ei ollut mikään viiden tähden illallinen, mutta kyllä sitä nälkäänsä söi. Ja olihan mies nähnyt sitä tehdessään vaivaa, hän oli nimittäin jopa rakentanut laseista jonkinlaisen romanttisen kynttilä sydeemin pöydälle.

"Tykkäätkö? Spaghettia ja lihapullia. Vähän niinkuin Kaunottaressa ja kulkurissa!", mies nauroi vaivaantuneena. Emma naurahti ja haroi hiuksiaan.

"Mitä me oikein juhlitaan?", tyttö kysyi sitten hämmentyneenä. Yleensä Marcus ei suostunut edes tiskaamaan, mutta nyt yllättäen hän laittoikin ruokaa ja järjesti romanttisia illallisia. Se oli Emman mielestä enemmän kuin outoa.

"Ei mitään", Marcus nauroi vaivaantuneena. Emma katsoi häntä oudoksuen, mutta antoi asian olla.

"Sä käyttäydyt tänään oudosti. Onko sulla jotain kerrottavaa?", hän kysyi kun outo käytös oli jatkunut jo koko illallisen ajan ja Marcus oli juuri alkamassa siivoamaan astioita.
Emma epäili, että kohta Marcus töksäyttäisi, että oli pettänyt häntä. Se sopisi tilanteeseen täydellisesti. Hän ajatteli, että luuliko mies todella, että hän antaisi pettämisen anteeksi vain koska tämä tämän yhden kerran järjesti heille romanttiset treffit?

Laitettuaan astiat astienpesukoneeseen Marcus palasi takaisin pöydän ääreen hymyillen ylitseampuvasti.
"Tiedäthän sä, että mä rakastan sua ihan hirveesti?", hän kysyi virnuillen.

"Voi ei, nyt se myöntää pettäneensä mua jonkun hemmetin Playboyn keskiaukeaman tytön kanssa", Emma ajatteli kauhuissaan. Hän nyökkäsi pienesti näyttäen kalpealta kuin haamu.

"Joten mä ajattelin kysyä...", Marcus aloitti ja alkoi kaivella taskujaan.
Nyt Emma tajusi asioiden oikean laidan, ja jos rehellisiä ollaan niin hän olisi mielummin vaikka kuullut, että Marcus oli pettänyt häntä.

"Emma Angelica Jenner, tuletko vaimokseni?"

Emma otti rasian käteensä ja avasi sen. Hän katseli avonaista rasiaa jonka sisältä paljastui valtava sormus. Marcus oli selvästi käyttänyt siihen paljon rahaa. Se säihke häikäisi Emman silmät ja hän alkoi todella epäillä, olisiko naimisiin meno sittenkään niin kamala juttu. Loppujen lopuksi, ei Emma Crow yhtään pahemmalta nimeltä kuulostanut... Lisäksi, olisi sääli lähettää noin kaunis ja kallis sormus takaisin korukauppaan. Ja hän rakasti Marcusta, joten "kyllä" olisi periaatteessa se oikea vastaus.

Marcus alkoi hetki hetkeltä näyttää epävarmemmalta ja jännittyneemmältä. Hän naputteli pöydän pintaa hermostuneena odottaen mitä Emma vastaisi. Emma tajusi, että nyt pitäisi vastata siihen kysymykseen, jota hän oli aina pelännyt. Mutta yllättäen hän ei ollutkaan enää yhtään varma siitä mitä vastaisi....

====================================

Noniin, jätämpä tämän nyt jännään kohtaan ;)
Mutta siis, kommenttia? :) Pistäkääs vaan risuja ja ruusuja tulemaan!