Hey you crazy kids! Aloitinpa nyt tällaisen legacyn, jota yritän tehdä mahdollisimman pitkälle tietysti :) 
Eka osa olisi nyt siis tässä luettavissanne ja tottakai toivoisin jotain palautetta siitä sitten tuonne loppuun, sillä haluan tietää mitä pidätte tästä ;)
Mutta, ennen kuin alan tässä jaarittelemaan turhia, niin painukaapa lukemaan!

=============================

"No mistä minä oisin voinut tietää, että siellä oli valvontakamerat?!"
"Jumalauta eiköhän sen ihan maalaisjärjellä ajattelemalla tajua, että kaupoissa on valvontakamerat!"

Koko talo kaikui taas tyttären ja äidin huutaessa kilpaa. Syyttelyä ja puolustelua tunti toisen perään. Se melu kuului taatusti naapuritaloon asti, mutta siellä asuva perhe oli siihen jo niin tottunut, että tällä kertaa he eivät jaksaneet paikalle hälyttää poliiseja.

Tällä kertaa riita ei sentään ollut syntynyt vain pesemättömistä pyykeistä tai mauttomasta ruoasta. Syynä oli tällä kertaa päivällä lähikaupassa sattunut välikohtaus. Tytär, jonka nimi on muuten Emma, oli yrittänyt varastaa kyseisestä kaupasta tupakkaa huonoin lopputuloksin. Paikalle oli nimittäin loppujen lopuksi hälytetty tytön äiti, poliisi ja sosiaalityöntekijä.
Koska kyseessä oli kuitenkin Emman ensimmäinen rikkomus, hän sai pelkästään sakot ja joutui maksamaan siitä tupakka-askista, jonka hän raivoissaan oli iskenyt nitojalla kiinni sosiaalityöntekijän käsivarteen.

"Helvetti välillä mä toivon ettei sua olisi edes syntynyt!", tyttärensä käytökseen kyllästynyt Anna lopulta huusi kurkkunsa pohjasta samalla kun marssi dramaattisesti ulos olohuoneesta.

Emma mietti jo hetken anteeksipyytämistä, mutta tajusi nopeasti sen olevan häviäjän valinta.
"Mitäs itse et tajunnut käyttää ehkäisyä, oma vikasi!", hän huusi kiukkuisena.

Anna oli kuitenkin jo poistunut talosta. Luultavasti hän oli varmaan mennyt taas baariin. Kuten aina kun Emma mokasi. Siitä syystä häntä ei enää oikein koskaan nähnyt kotona selvinpäin.

Emma polki hetken kiukkuisena jalkaansa lattiaan. Hän osasi jo arvata, että Anna oli piilottanut kaukosäätimen ja nettijohdon jonnekkin varmaan paikkaan, joten tänä iltana ei enää mitään hupia olisi tarjolla.

Sen varjolla Emma laahusti omaan huoneeseensa ja paiskasi oven täysiä kiinni perässään, vaikka kukaan ei ollutkaan kuulemassa tuota protestin merkkiä.

Hän vaihtoi päälleen pyjaman ja kaatui uupuneena sänkyynsä miettien kulunutta päivää. Väsymyksestä huolimatta hän ei voinut nukahtaa vaan kelasi päässään kaikkia tekojaan jotka olivat saaneet äidin hautaamaan pään käsiinsä pettymyksestä.

"Huomenna olen parempi tytär", Emma lupasi itselleen vielä ennen nukahtamistaan.

Hän ei kuitenkaan saanut siihen mahdollisuutta. Aamulla hän heräsi kylmään tuulahdukseen joka kävi läpi jokaisen osan hänen kehostaan.
"Mmh, kuka avasi ikkunan?", hän mumisi väsyneenä ja veti peiton pois päältään.

Hämmästys oli kuvaamattoman suuri, kun oman huoneen julisteiden täyttämän seinän sijaan hän näki silmät avatessaan autotien.

"No jo nyt on perkele....", hän mumisi noustessaan sängystä pehmeällä sateen kastelemalle maalle.

Hän asteli päättäväisenä ovelle ja tarttui tottuneena ovenkahvaan odottaen, että sen takana olisi aidosti pahoillaan oleva äiti.

Vaan ovi ei auennutkaan kuten hän oli olettanut. Hän otti tutusta piilosta vara-avaimen ja kiroten yritti avata sillä ovea.

Paniikki iski kun ovi ei auennut senkään voimin. Pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää, että äiti oli vaihtanut lukon merkiksi siitä, ettei hän ollut enää tervetullut omaan kotiinsa.

"Mutsi, mutsi! Avaa ovi, tää ei oo hauskaa!", hän huusi hädissään hakaten ja tönien ovea, mutta turhaan.

"Sori, kulta. Mä vaan en jaksa enää. Sun kanssa on vaikeaa elää. Kyllä sä pärjäät omillasikin, sä olet jo kuusitoista vuotias. Mä oon oikeasti pahoillani", äidin surun murtama ääni kuului oven läpi heikosti.

"Mä voin muuttua! Sä kadut jos sä heität mut ulos!", Emma rukoili äitiänsä päästämään hänet sisään.
"Mä olen oikesti todella pahoillani", äiti sanoi vielä. Sitten oven toiselta puolelta kuului vain askeleita.

"Voi perkeleen perkele", Emma huokaisi lysähtäessään maahan. Hän ei tiennyt enää mitä tekisi. Hän ymmärsi lopultakin ettei kukaan oikeasti jaksanut hänen käytöstään. Hänen käytöksensä olikin suurin syy siihen, ettei hänellä ollut nyt oikein mitään paikkaa minne mennä. Kaikki kaveritkin olivat pistäneet välit poikki jo monta kuukautta sitten.

Hetken maassa istuttuaan hän huomasi, että äiti oli ollut tarpeeksi kiltti pakatakseen hänelle jotain tarpeellisia tarvikkeita mukaan. Sängyn lähellä lojuneesta laukusta löytyi kännykkä, pari viiden kahdenkympin seteliä, myslipatukka, hammasharja, hammastahna, shampoo ja vaihtovaatteet.

"Eipä tässä kai enää muu auta kuin vain lähteä", Emma totesi olkiaan kohauttaen ja vilkaisi vielä kerran lähtiessään, että olisiko äiti muuttanut mieltään ja juoksisiko hän kohta ulos talosta anteeksi pyydellen. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Ei Anna kuitenkaan Emman lähtöä kevyesti ottanut. Hänelläkin oli tunteet. Hän tuijotti ikkunasta ilmeettömänä kun tyttö käveli pois näköpiiristä. Pari minuuttia sen jälkeen hän purskahti lohduttomaan itkuun, vaikka tiesi hyvin että oli viimeiset 16 vuotta yrittänyt parhaansa.

Jonkin matkaa käveltyään ja hetken kännykkänsä osoitekirjaa selailtuaan Emma sai idean siitä minne menisi. Hän kylläkin tiesi ettei olisi tervetullut sinne, mutta epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia keinoja.

Kolmen bussin, yhden taksin ja pitkän kävelymatkan jälkeen Emma lopulta saapui suuren valkoisen talon eteen. Lukossa olevan portin ja korkean ja terävän näköisen aidan nähtyään joku muu olisi saattanut luovuttaa ja kääntyä takaisin, mutta ei Emma.

Tottuneesti hän alkoi kavuta aidan yli. Se ei ollut hänelle todellakaan mitään uutta, sillä hän teki sitä melkein joka perjantai poliisien ilmestyttyä keskeyttämään hänen ja parin vanhemman puolitutun juomingit.

Emma pääsi hetkessä aidan toiselle puolen.
"Jumalauta, housut meni likaisiksi", hän kirosi ääneen ja puhdisti aidasta irronneita hiekanhivusia itsestään.

Pihan poikki kuljettuaan hän oli lopulta ulko-oven luona.
"Pitäiskö sittenkin kääntyä takasin...", hän mietti ja hetken pohdinnan jälkeen kääntyi lähteäkseen ymmärrettyään miten pieni mahdollisuus olisi, että hänen suunnitelmansa onnistuisi.

Kuitenkin juuri kun hän oli lähdössä, ovi aukesi narahtaen. Emma kangistui paikalleen eikä edes uskaltanut hengittää.

Hän puristi silmänsä kiinni huomattuaan, että enää ei voisi perääntyä. Hän kääntyi takaisin oveen päin katsoen suoraan tulijan hämmentyneisiin silmiin.

Punahiuksinen nuori nainen vilkuili vuorotellen porttia ja Emmaa. Hän taisi olla juuri alkamassa kysymään, miten tyttö pääsi lukitusta portista sisään, mutta muutti sitten ilmeisesti mieltään.
"Kuka sä oot?", nainen kysyi hämmentyneenä.

"Hei, mä olen Emma Jenner. Mä etsin Dietrich Rothia. Sattuisiko hän olemaan tavattavissa?", Emma kysyi mahdollisimman kohteliaasti ettei vain antaisi naiselle sellaista mielikuvaa, että hän oli joku nuorisorikollinen tulossa murtautumaan taloon.

Nainen näytti yhä epäilevältä, mutta nyökkäsi sitten katkonaisesti.
"On se kotona. Mee vaan sisälle."

Emma nyökkäsi vielä kiitokseksi ennen kuin meni naisen ohi sisälle taloon.

Talo oli sisältäkin kauniisti sisustettu. Emma olisi halunnut koskea kaikkia hienoja esineitä, mutta pelkäsi rikkovansa jotain.

Eteisestä lähdettyään hän tuli johonkin olohuoneen tapaiseen tilaan. Heti kun hän astui sisään sinne, kaksi uteliaan ja hieman epäystävällisenkin näköistä päätä kääntyi tarkastelemaan häntä.

Toinen oli nainen joka näytti melkein tismalleen siltä naiselta joka päästi Emman sisään taloon. Toinen oli mies, punahiuksinen hänkin. Jo ulkonäön perusteella Emma osasi päätellä kaikkien kolmen olevan sisaruksia keskenään.

Tilanne oli Emmalle todella tukala. Ne kaksi mittailivat häntä päästä varpaisiin ja vaihtoivat välillä merkitseviä katseita toistensa kanssa.
"Mä vaan istun tähän... Joo", hän mumisi ja istui nojatuoliin,

Pari minuuttia kului vaivaantuneen ilmapiirin keskellä. Kaksikko kuiskaili toisilleen jatkuvasti jotain ja vilkuili samalla Emmaa ivallisesti. Hänen teki vain mieli kävellä pois koko talosta.

Lopulta vanhemman puoleinen mieshenkilö kuitenkin käveli portaita pitkin alakertaan. Hänkin näytti yllättyneeltä nähdessään Emman.

Emma tunnisti miehen välittömästi etsimäkseen henkilöksi, bisnesnero Dietrich Rothiksi.
"Miten voin auttaa?", mies kysyi hämmentyneenä käveltyään tytön luokse.

"Minulla olisi teille tärkeää asiaa", Emma aloitti tuijottaen miestä syvälle silmiin. Huomattuaan, että punahiuksinen kaksikko oli nyt kumartunut lähemmäs kiinnostuneen näköisenä kuullakseen hänen ja Dietrichin keskustelun, hän vielä lisäsi:
"Kaksinkeskeistä asiaa".

Dietrich vei Emman työhuoneeseensa, jotta he voisivat puhua rauhassa.
"Anteeksi lasteni puolesta. He ovat välillä hieman... Itsekkäitä ja töykeitä", mies totesi istuessaan työpöytänsä ääreen.

"Ei se mitään", Emma mumisi ja laski laukkunsa lattialle. Hän mietti miten ilmoittaisi asiansa Dietrichille.

"Joten, miksi olet täällä? Rahaongelmia? Tarvitsetko taloudellisia neuvoja?"

Emma vaihtoi vaivaantuneena asentoaan.
"No ei nyt oikeastaan...", hän mumisi tuntien olonsa epämukavammaksi kuin koskaan, vaikka Dietrich olikin yllättävän ystävällinen häntä koskaan.

"Kakista ulos vaan!", Dietrich nauroi katsoen Emmaa odottavana.

"No se on pitkä tarina, mutta noin tiivistettynä voisi asian niinkin ilmoittaa, että mutsi heitti mut ulos yhden varkauden jälkeen ja sä olet mun lähin sukulainen niin kun en muutakaan keksinyt niin päätin tulla tänne..."

"Ahaa...", Dietrich mumisi miettiväisenä hieroen leukaansa.
"Olet varmaan mun veljen Rudolfin lapsi? En muistakaan, että milloin hänelle viimeksi puhuin... Onkos hänellä muitankin lapsia kuin sinä?", hän alkoi kysellä sitten.

Emma kohotti kätensä lopettaakseen kysymystulvan.
"Itseasiassa, mä olen sun ja Anna Jennerin lapsi", hän selitti.

Dietrichin ilme muuttui välittömästi kiinnostuneesta ja iloisesta joksikin aivan muuksi.
"Tuota noin... Voi ei", hän mumisi ja nousi tuolistaan kiertämään ympyrää.

Emma yritti miettiä keinoja joilla saisi miehen rauhoittumaan, mutta ei keksinyt mitään.
"Mä en pyydä mitään muuta, kuin että lainasit vähän rahaa. Jotta mä pääsisin takaisin jaloilleni", hän lopulta selitti.

Hetken kuluttua Dietrich rauhoittui ja istui takaisin tuoliinsa täysin tyynenä.
"Mitä jos tehdään näin: Maksan sinulle parituhatta euroa kuukaudessa kunnes olet kahdeksantoista vuotias, sillä ehdolla että et kerro tästä... Tilanteesta medialle. Ei sillä että häpeisin sinua tai mitään, mutta lehtolapsi pilaisi tällä hetkellä maineeni."

Emma oli juuri suostumassa tuohon ehdotukseen, mutta nyt Dietrich nosti kätensä hiljaisuuden merkiksi.
"Lisäksi maksan sinulle oman asunnon. Olet yksi tyttäristäni ja olisi epäreilua, että Graziella ja Anastasia saavat asua täällä kun sinä joutuisit asumaan jossain homeisessa asuntovaunussa."

Emma oli enemmän kuin valmis tarttumaan tuohon tarjoukseen.
"Vau, kiitos tosi tosi paljon, herra Roth!", hän huusi melkein itkien ilosta. Hän ei enää pystynyt pidättelemään tunteitaan vaan juoksi halaamaan miestä.

"Sano vaan Dietrich. Ja älä huoli, kerron kyllä kaikille sinusta kunhan aika on oikea", Dietrich nauroi iloisena.

Siksi yöksi Emma jäi Rothien kartanoon, mutta heti seuraavana päivänä Dietrich auttoi häntä etsimään itselleen kunnon asunnon.

________________________________________________________

Siinäpä teille ykkös osaa :) Toivottavasti tykkäsitte! Kakkos osan julkaisen varmaan viikon päästä kunhan mulla loppuu työharjoittelu (ei ole kunnollista nettiä käytössä, koska en asu kotona sen aikana).
Ps: Elän kommenteista ;)