Luulin, että tämän osan kuvaamiseen ja kirjoittamiseen menisi vielä pari päivää, mutta sainkin sen julkaistua jo nyt :D Että eikun lukemaan! --->

=========================================

 

Tunnelma huoneessa oli kireä ja jännittynyt. Marcus alkoi jo näyttää epätoivoiselta, mutta odotti yhä Emman vastausta sanomatta sanaakaan. Emma sen sijaan vain katseli sormusta näyttäen ulkoapäin rauhalliselta, mutta päänsä sisällä hän kävi läpi kiivasta taistelua siitä, olisiko naimisiin meno oikea ratkaisu.

Hän huokaisi ääneen ja sulki rasian. Sitten hän laittoi sen pöydälle ja työnsi sen hitaasti takaisin Marcukselle.
"Ei, en tule vaimoksesi", hän totesi anteeksipyytävänä.

Marcus mietti, että oliko tehnyt jotain väärin. Oliko timantti liian pieni tai sormus liian vaatimaton? Eikö kosinta ollutkaan tarpeeksi romanttinen.
Miehen kasvoilla näkyi hämmennystä, surua sekä hieman vihaa.

"Miksi et?", hän lopulta kysyi takellellen. Hän ei edes pystynyt katsomaan Emmaa silmiin.

Emma katsoi miestä säälivänä yrittäen saada tämän katsomaan häntä, mutta kuitenkaan onnistumatta.
"Mä en... Tai siis... En tiedä miten tämän selittäisin. En vain halua", hän lopulta yritti selittää.

Marcus näytti olevan puhkeamaisillaan kyyneliin. Hän nousi pöydästä nopeasti ja lähti juoksemaan ovelle ennen kuin Emma ehti sanoa mitään.
"Marcus-kiltti...", Emma yritti vielä pysäyttää miehen, mutta tämä oli jo lähtenyt.

Emma jäi yksin keittiöön istumaan katuvana. Hän mietti, oliko valinnut sittenkään oikein.

=========================

Pari kuukautta kului hitaammin kuin koskaan. Kysyttäessä Marcus väitti, ettei hän ollut vihainen pakeista, mutta miehen käytös kertoi aivan toista tarinaa.
Hän vietti yhä enemmän aikaa kavereidensa luona ja oli muutenkin kylmä Emmaa kohtaan. Tuntui, että Emma olikin nyt ainut joka edes yritti pitää suhdetta yllä.

Tavallaan heidän uusi päämääränsä oli vain yksinkertaisesti ajaa toinen hulluksi pienillä teoilla. Esimerkiksi jättämällä vessanpöntön kansi auki, laittamalla ruokaa vain itselle, piilottamalla tavaroita ja ottamalla "vahingossa" väärä kännykkä mukaan ulos lähtiessä.

Nyt Emma ja hänen uusi ystävänsä Jasmine istuivat olohuoneessa pohtien tilannetta.
"Teidän pitäisi vaan erota", Jasmine totesi. Emma oli tavannut tämän töissä ja näiden parin kuukauden aikana heistä oli ehtinyt tulla hyvät ystävät.

"En tiedä... Mä haluan uskoa, että tämä suhde alkaa vielä toimimaan, mutta kyllä mä tiedän sen olevan melko epätodennäköistä", Emma huokaisi epätoivoisena.

"En mä enää tiedä edes, että rakastanko mä sitä... Tästä on tullut yhtä helvetin pakkopullaa."

Jasmine katseli ystävänsä epätoivoa ymmärtäväisenä. Hän nousi sohvalta ja veti Emman mukanaan ylös.
"Nyt sä nainen ryhdistäydyt!", hän huudahti päättäväisenä pitäen punapäätä olkapäistä kiinni ja pudistellen häntä, kuin herättääksen tämän horroksesta.

"Sä lähdet nyt kahville kokoamaan ajatuksiasi. Tulisin itsekin mukaan, mutta on vähän menoa. Mä kuitenkin tarjoan", Jasmine suunnitteli kaivellen taskustaan rypistynyttä kahdenkymmenen euron seteliä.

Emma huokaisi väsyneenä Jasminen huolehtimiseen.
"Enkö mä voisi jäädä vain kotiin rypemään itsesäälissä?", hän kysyi anovasti.

"Et", Jasmine tokaisi päättäväisesti ja lähti työntämään ystäväänsä kohti ulko-ovea.
"Sä menet ulos..."

"Ja sulla tulee olemaan ihan helvetin hauskaa!", Jasmine huudahti vielä lyödessään ulko-oven kiinni avuttoman Emman silmien edestä.

Emma yritti vielä saada riuhdottua ovea auki, mutta Jasmine oli lukinnut sen. Hän vilkaisi kahdenkympin seteliä jonka Jasmine oli tunkenut hänen taskuunsa, ja päätti lähteä sittenkin läheiseen kahvilaan.

"Hei, saisinko espresson?", Emma pyysi kahvilaan päästyään. Tiskin takana oleva nuori tyttö nyökkäsi ja alkoi valmistaa juomaa samalla kun Emma itse vilkuili vähäisiä muita kahvittelijoita.

Saatuaan espressonsa Emma istahti lähimpään pöytään juomaan. Kahvila oli näin aamusta melko tyhjä, joten tyttö huomasikin selkeästi että eräs läheisessä pöydässä istuva herra tuijotti häntä.

Emma yritti kuitenkin juoda kahvinsa loppuun tuijotuksesta välittämättä, vaikka se olikin miltei mahdotonta. Lopulta hän kyllästyi tuijottamiseen ja marssi miehen luo.

"Anteeks, onko sulla joku ongelma?", tyttö kysyi röyhkeällä äänensävyllä katsoen miestä tämän vaaleansinisiin silmiin haastavasti. Samalla hän mittaili katseellaan miehen vanhanaikaisia naurettavan näköisiä vaatteita.

"Ei. Tai no oikeastaan kyllä. Sinun sortsiesi pituus", mies totesi nolona ja hieroi samalla niskaansa vaivaantumisen merkiksi.

Emma ei voinut uskoa korviaan. Että oli röyhkeä mies!
"Ai pitäisikö niiden olla lyhyemmät? Siitähän sä tykkäisit", hän tuhahti väheksyvästi pyöritellen silmiään. Ulkonäkönsä vuoksi Emma tuli useinkin miesten iskurepliikkien ja tuijotuksen kohteeksi, mutta useimmiten miehet osasivat sentään olla hienovaraisia.

Seuraavaa lausetta Emma ei kuitenkaan olisi uskonut kuulevansa miehen suusta:
"Ei, niiden pitäisi olla pidemmät. Anteeksi että tuijotin, mutta mietin vaan miten noin kauniilla nuorella naisella voi olla niin vähän itsekunnioitusta, että pitää huomiota hakeakseen kulkea julkisilla paikoilla näyttäen lähes prostiduoidulta."

Nyt tyttö ei tiennyt miten olisi pitänyt reagoida. Tavallaan hän oli loukkaantunut miehen kommentista, mutta myös todella hämmentynyt siksi ettei mies ollut yksi niistä jotka olivat häneen lääpällään.

Lopulta hän päätti vain loukkaantua.
"Miten sä voit sanoa noin? Sä et tiedä paskaakaan mun elämästä ja silti tuomitset! Sä et voi vaan tuomita ihmisiä heidän ulkonäkönsä perusteella, sun pitää tutustua heihin ensin!"

Mies nosti kulmakarvojaan kuullessaan viimeisen lauseen.
"Yritätkö sinä pyytää minua ulos?", hän kysyi sitten viekkaasti.

"Mitä? Siis en! Kun siis...", Emma alkoi selittää hämmentyneenä, mutta miehen tuolilta nouseminen keskeytti hänen sönkötyksensä.

"Huominen varmaan käy? Museolla viideltä. Tässä numeroni jos tulee jotain kysyttävää", mies puheli ja tyrkkäsi pienen paperilapun Emman käteen.

 

"Pukeudu tilaisuuteen sopivasti", mies huikkasi mennessään puulla päähän lyödyn Emman ohi.
"Ainiin, nimeni on muuten Wesley Barlow", hän kääntyi vielä sanomaan ennen kuin jätti kahvilan taakseen.

Wesleyn lähdettyä Emma jäi vain seisomaan hämmentyneenä paikalleen. Hän kelasi päässään juuri tapahtunutta, kunnes muisti Marcuksen.

Hän tilasi taksin viemään hänet kotiin ja mietti koko kotimatkan ajan sitä, pitäisikö hänen mennä treffeille. Tavallaan se ei olisi oikein hänen poikaystäväänsä kohtaan, mutta olisi todella oikein häntä itseään kohtaan. Hän kaipasi jotain romantiikkaa elämäänsä, eikä Marcus sitä voinut nykyään antaa.

Kotona tyttö lysähti nojatuoliin miettimään lisää heti pestyään liiat meikit pois ja vaihdettuaan kampaustaan arkisemmaksi. Talo oli melkeinpä liian hiljainen Marcuksen ollessa poissa kotoa. Missähän mies edes mahtoi olla taas?

Emma katseli ympärilleen kuin etsien edes jotain eloa, kuitenkaan löytämättä mitään.

"Kai mä voisin käydä siellä treffeillä... Ihan ajan tappamiseksi", hän mietti tuntien kuitenkin olonsa epämukavaksi. Laskettaisiinko tämä Marcuksen pettämiseksi? Ja jos näin olisi, saisiko mies lopulta tietää?

=========================

Seuraavana päivänä Emma tapasi Wesleyn museon edessä. Miehellä oli päällä eri asu, mutta muuten hän näytti aivan samalta kuin edellisenä päivänä.
"Oonko mä myöhässä?", Emma kysyi kävellessään miehen luo.
"Et ainakaan kovin paljon", Wesley naurahti katsellen Emmaa päästä varpaisiin.

"Pidän asustasi", mies totesi hetki ennen kun he lähtivät kävelemään kohti museota.
"Kiitos, samoin", Emma naurahti selvitellen samalla ryppyjä helmastaan.

Ensimmäisenä heidän silmiinsä osui jonkinlainen liekinheittimen ja vessanpöntön sekoitus. Emma ei ainakaan teoksessa mitään kovin taiteellista nähnyt, mutta naurahti ajatukselle siitä millainen Marcuksen ilme olisi jos hän tuollaisesta yrittäisi jättää kannen auki.

"Unohdin muuten eilen kysyä, että mikä nimesi on", Wesley tajusi kun he olivat katselleet teoksen tekemää liekkinäytöstä hetken ajan.
"Emma Jenner", Emma kertoi hymyillen.

"Kaunis nimi", Wesley iski silmää kulkiessaan Emman ohi yläkertaan vieviä portaita kohti.

Yläkerta oli myös täynnä tauluja ja muita moderneja taideteoksia.
"Mä en ymmärrä taiteilijoita. Siis tuohan on täysin tavallinen hedelmäkulho", Emma nauroi katsellessaan toinen toistaan oudompia esineitä.

"Minulla on tuollainen kotona", Wesley naurahti osoittaen kyseistä hedelmäkulhoa. "Joten se kai tarkoittaa, että olen aikamoinen taiteen keräilijä", hän virnisti sitten saaden Emman taas nauramaan.

"Jahas, hedelmäkulho. Taas", Emma naurahti jo hieman kyllästyneenä kun he monenkymmenen minuutin kiertelyn jälkeen näkivät jo noin viidennentoista teoksen joka esitti tismalleen samanlaista hedelmäkulhoa kuin kaikki aiemmatkin.

"Tämä alkaa jo hieman kyllästyttämään. Kyllä noita kulhoja muuallakin näkee ihan ilmaiseksi", Wesley nauroi mennen lähemmäs Emmaa.
"Tuossa alakerrassa on ihan kiva kahvila, taidetaan mennä sinne?", hän ehdotti sitten ottaen samalla vaivihkaa Emman kädestä kiinni. Tyttö vain nyökkäsi myöntyväisenä.

Emma ei kahvilasta halunnut mitään joten meni jo odottamaan pöytään kun Wesley meni tilaamaan itselleen kahvia. Vilkaistessaan kännykkäänsä hän huomasi Marcuksen lähettäneen tekstiviestin.
"Ja missähän helvetissä sä mahdat olla?", viestissä luki. Emma tunsi pienen omatunnon pistoksen, mutta laittoi kuitenkin kännykän pois vastaamatta viestiin mitään.

Emma ja Wesley vaihtoivat vielä kahden hengen pöytään.
"Kiitti tosi paljon näistä treffeistä. Mulla on ollut tosi mukavaa", Emma totesi aidosti kiitollisena.

"No olihan minun korvattava sinulle jotenkin se kun sanoin, että näytät prostituoidulta", Wesley virnisti huvittuneena.

"Ai oliko tää vaan korvaus siitä eikä mitään muuta?", Emma kysyi leikillään loukkaantuneena saaden Wesleyn hätääntymään.
"Ei, ei, ei, luoja ei!", mies alkoi selitellä nopeasti.

"Jos nyt aivan rehellisiä ollaan, niin en tehnyt tätä vain siksi. Vaan myös siksi, että haluan tutustua sinuun ja taidan tavallaan pitää sinusta", Wesley paljasti tarttuen taas kiinni Emman kädestä.

"Kiitti, mulla oli tosi mukava ilta", Emma vielä kiitti illan päätteeksi kun hän ja Wesley seisoivat museon edustalla. Oli jo pimeää ja kellokin näytti jo kahdeksaa.

"Minulla myös. Otetaanko joskus uusiksi? Vaikka viikonloppuna?", mies ehdotti. Emma nyökkäsi innokkaasti tehden selväksi, että oli valmis lähtemään toisille treffeille milloin vaan.

"Okei... Mun taksi tulee varmaan ihan kohta, joten heippa", Emma puhui katkonaisesti. Sen jälkeen hän uskaltautui vielä ujosti suukottamaan Wesleytä.

"Nähdään taas", mies huudahti vielä tytön perään kun tämä istui taksiin hymyillen onnellisesti.

=========================

Noin kuukauden ajan Emma ja Wesley kävivät säännöllisesti treffeillä. Missään vaiheessa Emma ei kuitenkaan uskaltanut paljastaa, että seurusteli yhä myös Marcuksen kanssa.
Nyt hän toi Wesleyn ensimmäistä kertaa kotiinsa. He olivat sopineet juovansa siellä ensin kahvit ja menevänsä sitten elokuviin katsomaan erään uuden kehutun komedian.
Marcus oli käymässä kaverinsa luona, tai niin hän ainakin oli Emmalle sanonut.

"Joten, tervetuloa mun kotiin", Emma naurahti vielä avatessaan ovea.

"Tässä on eteinen. Tuolla näkyykin jo...", Emma aloitti esittelemään taloa heti kun Wesley oli päässyt ovesta sisälle. Toiseen suuntaan katsoessaan hän kuitenkin huomasi jotain yllättävää.

"Olohuone", hän päätti lauseen henkäisten sen ulos järkyttyneenä. Wesleykin kääntyi nyt katsomaan olohuoneeseen päin nähdäkseen saman kuin Emma.

Kaksi henkilöä huomasivat nyt tulijat ja keskeyttivät puuhansa pompaten toisistaan kauemmas.
"Ai hei kulta. Mä ja Jasmine tässä vaan mietittiin minkä väriset verhot tänne olohuoneeseen sopisi", Marcus alkoi selitellä kuin olisi oikeasti odottanut, että Emma olisi niin tyhmä ettei tajunnut mitä oli tekeillä.

Emma käänsi katseensa pois poikaystävästään eikä tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tässä tilanteessa ajatella.
"Mun parhaan ystävän kanssa, Marcus? Oikeasti?", hän kysyi sitten vihaisena.

"Anteeksi kulta, mä voin kyllä selittää! Älä pliis jätä mua, mulla on tähän ihan hyvä ja järkevä selitys!", Marcus alkoi rukoilla säälittävällä äänensävyllä. Emma ei pystynyt edelleenkään edes katsomaan häntä.

Nyt Wesley kuitenkin puuttui tilanteeseen.
"Hetkinen... Emma, onko hän sinun poikaystäväsi?", hän kysyi hämmentyneenä.
Emma ei ehtinyt edes vastata, sillä Marcus teki sen hänen puolestaan:
"Joo. Ja kukas sä sitten oot?"

Nyt oli Emman vuoro yrittää rukoilla anteeksiantoa.
"Mä voin selittää! Älä pliis mene!", hän huusi, mutta Wesley oli jo ottanut suunnan kohti ulko-ovea vihaisen ja pettyneen näköisenä.
"Minä lähden nyt. Kiitos vaan rehellisyydestä", hän totesi vielä sarkastiseen sävyyn Emmalle, joka yritti yhä estää hänen lähtönsä. Sitten hän paiskasi ulko-oven kiinni perässään jättäen Emman eteiseen surkean näköisenä.

"Minä... Minäkin taidan tästä alkaa lähteä... On niin myöhäkin ja...", Jasmine mumisi. Hän yritti kiertää Emman ohi, mutta matka jäi kesken kun Emma vapautti lopultakin sisäisen vihansa.

"Saatanan lutka!", hän kiljui sen mikä kurkusta lähti ja antoi Jasminelle kunnon litsarin.

Tyttö piteli poskeaan kauhuissaan.
"Ulos! Nyt! Painu helvettiin täältä!", Emma kiljui yhä raivoissaan viittoen oveen päin.

Jasmine ryntäsi kauhuissaan ovesta ulos alusvaatteisillaan ja Emma paukautti oven kiinni tämän perästä. Sen jälkeen hänen silmänsä osuivat Marcukseen. 

Hän veti syvään henkeä ja laski päänsä sisällä kymmeneen rauhoittuakseen. Marcus ei sinä aikana uskaltanut ottaa askeltakaan minnekään päin.

"Sulla on tasan kymmenen minuuttia aikaa pakata tavarasi ja häipyä mun talosta. Aika alkaa nyt. Liikettä!", hän totesi lopulta rauhallisena silmät kiinni.
Marcus ei uskaltanut väittää vastaan vaan lähti välittömästi juoksemaan yläkertaan pakkaamaan tavaroitaan.

=========================

Parin päivän ajan Emma yritti tavoittaa Wesleyn kaikin mahdollisin keinoin, mutta kuitenkaan onnistumatta. Lopulta hän tuli siihen tulokseen, että facebook viestit mies edes saattaisi katsoa, joten hän lähettikin niitä monia.

Vastausta viesteihin ei kuitenkaan ollut tullut. Emma olikin vannonut itselleen, että jos tuohon viestiin mitä hän juuri kirjoitti ei tulisi vastausta, hän luovuttaisi.

Hänelle oli hieman vaikeaa purkaa ajatuksiaan viestiin. Edellisissä viesteissä hän oli jo selittänyt tilanteen, ja tämä viesti olisikin vain kertomassa Wesleylle miten paljon hän kaipasi tätä.

"Mä uskon, että meidät oli tarkoitettu yhteen. Anteeksi ettei meitä koskaan tapahtunut", hän näpytteli viestin ja korjasi siitä vielä pari kirjoitusvirhettä. Hetken kuluttua hän kuitenkin tajusi miten typerältä tuo lause kuulosti, joten pyyhki sen hetken kuluttua pois.

"Koskaanhan ei ole liian myöhäistä, vai?", hän kuuli kuitenkin kohta äänen takaansa. Hänen sydämensä jätti välistä lyönnin kun hän tunnisti kenelle ääni selvästi kuului.

"Mä oon pahoillani", Emma nyyhkäisi. Wesley painoi päänsä hänen olkapäänsä yli.
"Me voidaan vielä tapahtua. Yritetään vielä kerran", hän kuiskasi tytön korvaan. Emma nyökkäsi onnellisena.

==============================================

Siinäpä oli siirappinen ja draamantäyteinen osa :---D
Kumman olisitte muuten halunneet Emman valitsevan, Wesleyn vai Marcuksen? :D
Kommenttia toivoisin, kuten aina :)